lauantai 7. marraskuuta 2009

Isänpäivän kynnyksellä

Aina näin isänpäivän kynnyksellä jään miettimään omaa suhdettani isääni.
Tai oikeastaan sitä miksi sellaista ei ole.
Mistä se johtuu? Onko vika minussa?
Vanhempani ovat eronneet jo ajat sitten, en edes muista sellaista aikaa kuin isä olisi kotona asunut. Ja kun on kanssamme vielä asunut niin hänen tekemisensä ja käyttäytymisensä ei ole ollut ketään mairittelevaa jotenka jätän ne tässä mainitsematta.
Nuorempana kyläilin isäni luona naapuri kaupungissamme, silloin vielä isän äiti, rakas mummonikin oli hengissä. Mutta mitä vanhemmaksi tulin niin sitä vähemmän tuli vierailtua isäni luona. Nuorena muut "kiireet" veivät voiton eikä sukuloimisia pitänyt niin kovin tärkeänä.
Jos en itse ottanut häneen yhteyttä niin eipä sieltäkään mitään kuulunut.
Ennen pitkää sitä turtuu pitämään yhteyttä ja välejä kunnossa ihan yksinään.
Jos viimeisimmät tiedot paikkansa pitää niin edelleenkin asutaan naapuri kaupungeissa,mutta suuremmin ei ole edes kiinnostusta ottaa yhteyttäkään.
En edes muista koska ollaan viimeeksi nähty.
Niin pitkä aika siitä kuitenkin on,että isäni ei ole miestäni nähnyt -lapsista nyt puhumattakaan.
Kaksi nuorimmaista olen synnyttänyt hänen silloisessa kotikaupungissaan ja laittanut hänellekin ilmoituksen tekstiviestillä kun on lapsenlapsi ollut maailmassa.
Toisesta sain onnittelut ja toisesta en edes sitä!
Mitä tämä kertoo jos miestä ei edes omat lapsenlapset kiinnosta!!?
Noiden lisäksi minulle se ns.viimeinen niitti oli sen kun mentiin naimisiin mieheni kanssa.
Ilmoitin hänelle hyvissä ajoin,että hänen on tultava paikalle.
Halusin hänet perinteisesti luovuttamaan tyttärensä.
Hommasin jopa kyydinkin kortittomalle isälleni.
Mutta kun ei niin ei =(
Voitte varmasti kuvitella mitenkä sydämeeni sattui kuin kuitenkin kyse merkittävästä etapistani elämässäni.
Onneksi kuitenkin elämässäni on eräs sukulaismies, kummini joka on minulle varmasti loppu elämänsä ajan läheisempi kuin oma isäni on koskaan ollut tai tulee koskaan olemaan.
Tämä kummini on oikein korvaamaton aarre.
Monessa hädässä hän on minut pelastanut ja sellaista murhetta tai muutakaan ei ole jota en voisi häneltä pyytää. Apua saan häneltä aina jos vain tarvitsen.
Kiitos rakas kummini,että olet elämässäni!
Minny

4 kommenttia:

shaoli kirjoitti...

Voi että, olipa kurjaa luettavaa. Onneksi olet saanut hienon kummisedän!

Toivottavasti joku mies kävi lukemassa ja tunsi piston sydämessään!

minny kirjoitti...

Kiitos Shaoli <3

Meemukka kirjoitti...

*Hali*
Onneksi siullon kummi mikä korvaa menetetyn isä suhteen!!

Eipä tuota itelläkään kehuttava isäsuhde ikinä ollu!! Vaikka samankaton alla asuttiin, -niin erimaata oltiin, että parempi ois ollu ilman!

milla kirjoitti...

*hug*
Mulla on aika samanlainen isä suhde, onneksi mulla on ollut hyvä isäpuoli korvaamassa. Isä kyllä pitää jonkunverran yhteyttä toisiin lapsiinsa niin tulee aika "hylätty" olo.